Poliisista päivää - Elina Katajamäen blogi

Yövuoron anatomia

05/03/2012

”Keskustan mainosvalot loistavat läpi yön. Liikennevalot vilkkuvat keltaista. Poliisia tarvitaan yölläkin.”

Sitaatti on meidän 80-luvun lasten klassikosta, Mauri Kunnaksen yökirjasta. Kirja oli pienenä poikkeuksellisen vahva suosikkini, enkä ollut saada tarpeekseni unissaan kävelevän Herra Hakkaraisen yöllisistä seikkailuista. Kirjako alitajuntaani lie muovannut, mutta nyt en ole saada tarpeekseni yöllisistä seikkailuista virkapuvussa. Yövuoroista on syytäkin pitää, sillä laitoksellamme järjestyspoliisin puolella keskimäärin joka viides yö on töitä.

Yövuorossa on jotain erityistä. Se alkaa silloin, kun muut palaavat harrastuksistaan koteihinsa. Kaupunki alkaa hiljentyä – tai jos kyse on viikonlopusta, syke kaupungin ranteella pikemminkin tihenee. Alkuillasta on vielä aikaa ajella ja olla oma-aloitteinen: puuttua, tarkastaa ja muistuttaa, ettei tulisi hölmöiltyä.

Illan hämärässä poliisia tarvitaan moneen. Varsin usein rakkaudessa sanat ovat loppuneet kesken ja nyrkki saanut puheenvuoron. Pilliä ei kaulassa roiku, mutta erotuomarin linja pitää. Jos aikalisä ei auta, päätyy toinen osapuoli jäähylle valtion majoitukseen.

Toisten juhlat ovat kestäneet jo viikkoja, ehkä vuosia. Menoveden huvetessa virta ehtyy ja makuupaikka löytyy katukivetykseltä, josta uupunut saatellaan kädestä pitäen ja kunnosta riippuen joko kotiin - jos sellainen vielä on - tai putkaan.

Nuorisolla on paljon asiaa poliisille: taktisia vinkkejä poliisitoimintaan, huolia, murheita ja turhia toiveita. Joku aikuinen ainakin kuuntelee ja katsoo silmiin. Samat neuvot osaisi usein äitikin antaa, mutta jostain syystä poliisia on parempi kuunnella.

Puolilta öin seestyy, ellei musiikki odota vaientajaansa kotibileissä. Baariin siirtyminen yleensä auttaa ainakin naapureita. Kun väki juhlii ja osa nukkuu, poliisiautossa ollaan valmiina. Haetaan ruokaa jostain ja bongataan vaikka jäniksiä, ennätys on viisi tunnissa. Yön aikana ehtii jutella monista: pintavesien johtamisesta omakotitalon tontilla, oopperasta, vihaisista linnuista ja tietysti poliisityöstä.

Valomerkin aika on kuin hullut päivät ilman keltaisia kasseja. Normaalia päivärytmiä noudattava ei välttämättä koko elämänsä aikana näe, millaisen oksennus- ja hampurilaispaperikuorrutuksen kaupungin keskusta viikonloppuöisin saa. Torilla partioiva poliisi pääosin rauhoittaa juhlaväkeä, mutta toisia poliisin läsnäolo miltei kannustaa mittelemään voimiaan kehätuomarin toivossa; uhota voi, koska apu on lähellä. On niitäkin, jotka vaikuttavat suorastaan ylpeiltä saatuaan ensi kerran kunnolla turpiinsa.

Tehtävät loppuvat kuin seinään, kun juhlaväki on päässyt baarista omaan, tai jonkun muun kotiin. Poliisiautossa puhutaan enää harvakseltaan. Radio soi hiljaa taustalla. Puhallutetaan kenties kuljettajia, joiden laitetut autot ajavat kyltymättömien kojoottien tapaan kerta toisensa jälkeen samaa rinkiä ja turhaan hakevat saalista kaupungin tyhjältä preerialta.

Jossain kaukana taivaan reuna alkaa vaalentua, ennen kuin koko taivas syttyy palamaan kaikissa vaaleanpunaisen ja oranssin eri sävyissä. Kun kaupunki taas kohmeisena venyttelee uuteen aamuun ja yön synnit unohtuvat, kuittaa yövuorolainen itsensä ulos ja raahautuu kotiin asettelemaan korvatulppia unensa suojaksi.

Poliisikoirat esittäytyvät

Poliisin RSS syötteet